Taas sitä mennään

Tosiaan, olimme jälleen kerran eläinlääkärillä. Siitä on alkanut tulemaan meille kuin toinen koti, jos tätä tahtia aiomme siellä käydä.

Edellisessä postauksessa kerroin hiden jalkakeissistä. Jalka on nyt jo paljon parempi ja aikaisintaan ensi viikolla sen saisi mennä kuvauttamaan ja katsomaan miten se on parantunut. Asia ei kuitenkaan koske sitä.

Pennulle annettiin kahdeksan päivän kipu/antibioottikuurin jonka se söi hyvin. Kuitenkin pari päivää sen jälkeen hiden suupieliin alkoi ilmestyä punaista jälkeä. Sillä oli sitä muutama viikko takaperin, joka hävisi sinkkilisällä joten ajattelin nostaa hieman annosta, olihan se jo kasvanutkin reippaasti niin en ihmettelisi sinkinpuutosta.

Punaisista jäljistä syntyi pikkuhiljaa ihmeellisiä näppylöitä. Rokotusten ja tikkien poiston yhteydessä eläinlääkäri totesi näppylöiden olevan finnejä ja määräsi sinkkivoidetta kuivattamaan niitä. Olin silloin jo silleensä että "jes, ei mitään vakavampaa" koska olin tosi huolissani noista, koska mulla ei ollut oikein mitään käsitystä mikä saattaisi olla. Lääkäri neuvoi myös pysyttelemään yhdessä ja samassa ruoassa, sillä olin saatavuuden vuoksi vaihdellut sitä sinne sun tänne. En sitten tiedä mikä merkitys sillä oli todellisuudessa, mutta lääkäri sanoi että finnit johtuivat siitä.

Pian sinkkivoidekuurin aloittamisen jälkeen finnit menivät puhki ja tilalle ilmestyi joka päivä leviävä ihottuma. Voide lievitti punoitusta, mutta mihinkään muuhun se ei auttanut. Ihottuma oli märkivä, mutta ei kipeä eikä kutiseva. Tämä ihmeellinen ihottuma oli levinnyt jo toisellekkin puolelle suuta.

Kyselin facebookista ja kavereilta syitä mikä tämä voisi olla. Penturokko, syvä pyoderma, sinkin imeytymishäiriö ja muoviallergia olivat yleisemmät. Kauhukuvat iskivät päin näköä. Olisiko hide koskaan jalostuskelpoinen? Aloitin kuitenkin sillä asialla mikä voisi auttaa. Otin kaikki muovilelut pois, vaihdoin ruokaa "vähemmän allergisoivaan", vaihdoin teräksisen kupin keraamiseen ja toivoin että joku niistä auttaisi. En halunnut mennä eläinlääkäriin ja saada diagnoosiksi jonkun sairauden, joka estäisi kaikki tulevaisuuden suunnitelmat.

Tänään kuitenkin tein sen päätöksen että pakko sinne eläinlääkärille on mentävä. Ihottumakohdat olivat muuttuneet rupisiksi ja suurentuneet entisestään. Lähdin siis päivystävälle eläinlääkärille, koska halusin saada vastauksen tähän ongelmaan heti. En olisi jaksanut enää odottaa huomiseen.

Eläinlääkäri tutki hiden korvat ja suupielet perusteellisesti. Hän otti teippinäytteen ihottumasta ja vartin päästä saimmekin jo diagnoosin: ihottumassa on runsaasti hiivaa ja yksittäisiä kokkibakteereja. Kivi vierähti sydämmeltä. Ei olisi kyllä tullut ajatukseenkaan että kyseessä olisi hiiva. Ilmeisesti lääke oli aiheuttanut sen, se on yleistä ihmisilläkin. Pentu sai siihen kosteuspyyhkeiden kaltaisia desinfioivia liinoja sekä kortisonisuihkeen. Niitä pitää käyttää parin viikon ajan ja jos ne eivät tehoa tai ihottuma menee vaan pahemmaksi, on seuraava osoite ihotautilääkäri. Toivottavasti tämä menee tällä ohitse. Olen kuitenkin suhteellisen positiivisilla mielin liikkeellä.

Miten teillä on hiiva ilmennyt?

Sairastuvalta päivää

Viime viikon tiistai iltana olimme menossa ystäväni, kihlattuni ja koirien kanssa ystävälle kylään. Koirat olivat tapansa mukaan takakontissa. Pääsimme kaverimme pihaan ja olin ottamassa koiria pois takakontista kunnes kuului ihan hirveä rääkäisy. Se oli hide ja nyt se ontui oikeaa takajalkaansa. Otin pennun kontista pois ja aloin katsomaan sitä tarkemmin. Koiraa sattui ja sitä sattui paljon. Odottelimme hetken aikaa, jos se olisi vain venähtänyt tai vastaavaa. Vartin päästä olikin jo pakko soittaa eläinlääkärille koska hide ei tehnyt mitään muuta kuin seissyt kolmella jalalla.

Päivystävä eläinlääkäri ei valitettavasti ottanut meitä vastaan. Sanoi vain että on todennäköisesti vain venähtänyt ja huutaa sen takia koska se on hirveä draamaqueen. Joo, tuo koira on kyllä melkoinen draamaqueen mutta kyllä minä koirani tunnen sen verran hyvin että tiedän koska joku on oikeasti vialla. Aika tyly vastaanotto, sanoivat vielä että ottavat vain hätätapaukset , mm. murtumatapaukset vastaan. Eikö 14 viikkoinen koiranpentu, jonka jalka on saattaa olla juurikin murtunut, ole hätätapaus? Sieltä neuvottiin hakemaan ystävältäni kipulääkettä hidelle. Ja sinne me myöskin menimme.

Ystäväni mielipide oli se, että odottaa aamuun asti. Soitin kuitenkin toiselle päivystävälle eläinlääkärille joka myöskin neuvoi samoin. Kipulääke ei auttanut oikeastaan millään tavalla.

Aamulla koiran vointi oli jo hieman parempi. Se ei huutanut kun jalkaan koski eikä edes sanonut mitään siihen kun kävin koko jalan läpi aika ronskisti painamalla. Kipeää teki vain se jos venytti jalkaa pois päin vartalosta. Siltikin tuo oli aivan jalaton. Tässä vaiheessa olin jo sen verran positiivisin mielin liikkeellä että ajattelin sen olevan vain lonkkaluksaatio, eli lonkan sijoiltaan meno. Aamulla soitin muutaman eläinlääkärin läpi ja pääsin Satavetille röntgeniin alkupäivästä.

Eläinlääkärin vastaanotolla oli täyttä tuskaa odotella. Ulkona oli +28 astetta vaikka kello olikin vasta 12. Odotus vastaanotolle tuntui ikuisuudelta. Vihdoin kun pääsimme vastaanotolle, hide rauhoitettiin ja kuvattiin. Pentu ei meinannut lainkaan rauhoittua vaan taisteli viimeiseen asti. Rauhoituksen jälkeen aikaa meni noin 20 minuuttia ja saimme aika kipeän tuomion: hiden sääriluu oli menny spiraalimaisesti poikki.

Tässä vaiheessa olin jo huolesta soikeana. Olisi tehnyt mieli itkeä ja huutaa epätoivosta. Päällimmäisenä ajatuksena oli se että mitä jos sitä ei pysty korjaamaan? Mitä jos jalka pitäisi amputoida? Satavetin eläinlääkärit sanoivat kuitenkin että tällainen murtuma on hyvälaatuinen ja ennuste parantumiselle on yleensä ihan hyvä. Se ei siltikään mieltäni nostanut. Lääkärit soittivat pari puhelua ja sitten olimmekin jo matkalla Akaaseen leikkaukseen. Pentua ei herätetty ja sille laitettiin lasta tueksi matkan ajaksi. Veimme Sakken ja Laikan hoitoon ennen Akaaseen lähtöä. Parempi niin kuin se, että niiden pitäisi olla meidän mukanamme. Sakke lähti eläinhoitolaan ja Laika jäi ystävällemme.

Matka tuntui tuskallisen pitkältä. Pentu nukkui suurimman osan matkasta takapenkillä. Kävimme matkan varrella käyttämässä pentua pissalla ja hakemassa sille vähän vettä ja nakkeja ruoaksi, se ei ollut syönyt mitään vielä tähän mennessä. Ruokahalu sentään oli täysin entisensä.

Akaassa sitten vastassa oli tämä leikkaava eläinlääkäri. Lääkäri oli todella mukava ja vaikutti jo ensinäkemältä asiantuntevalta. Hän otti hiden hyvin vastaan. Lääkäri tarjosi talon puolesta kahvit ja sanoi että voimme mennä 20 minuutin ajomatkan päässä olevalle Ideaparkille siksi aikaa kun hän suorittaa leikkausta. Ja sinne me sitten lähdimmekin.

Lääkärin mukaan leikkaus sujui onnistuneesti ja hänen mukaansa jalka pitäisi parantua täysin. Olin huolissani siitä että tuleeko jalka koskaan niin hyvin kuntoon, että hide saisi toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistään, eli vetoharrastustaan. Lääkäri kertoi että koira on vielä nuori, eikä murtuman kohdalle pitäisi jäädä minkäänlaista vetämistä vaivaavaa traumaa.

Murtuma oli hyvin lähellä kasvulinjaa. Tämä reissu olisi ollut paljon mutkikkaampi ja suoraan sanottuna paskamaisempi jos murtuma olisi sinne asti levinnyt. Onneksi oli sentään sen verran onnea matkassa että vältyttiin siltä. Pennulle määrättiin kipulääkitys puoleksitoista viikoksi ja kuukaudeksi täysi riehumiskielto. Lääkärin sanoja lainaten "hyppiminen ja riekkuminen on aivan no no". Kuukauden päästä odottaa kontrolli jossa katsotaan mihin suuntaan jalan murtuma on mennyt. Ruuvien ja lastan poistoa suositeltiin, mutta se ei ole mitenkään pakollista. Paranemisen jälkeen alkaa myös kuntoutus.

Seuraavana päivänä saimmekin ottaa siteen pois ja sieltä alta paljastui kasa tikkejä ja hyvin nätti leikkaushaava. Side piti ottaa pois sen vuoksi että haava saa happea. Saatiin myös kauluri mukaan, tottakai.

Että sellaista tällä kertaa. Kauhea stressi ollut nyt tämä viikko tuon pennun takia kun se ei saa juosta. Ja sitä se tekisi kokoajan. Vaikea pitää vielä Laikankin takia aloillaan, koska se haluaisi myös leikkiä. Me mennään tässä nyt päivä kerrallaan ja toivotaan parasta.

Haluaisin kuitenkin kiittää Satavetiä, joka meidän useista eläinlääkäreistä otti vastaan ja meidän puolestamme laittoi hiden eteenpäin. Ja erityisesti haluan kiittää Ortopediä hyvästä työstä, ihanasta ja asiantuntevasta asiakaspalvelusta. Kaiken tämän jälkeen en olisi voinut toivoa mitään muuta kuin näin ihanaa vastaanottoa ortopediltä, joka sai tuntemaan siltä että kaikki vielä järjestyy.

Onko teillä vastaavaa tapahtunut? Millainen oli paranemisprosessi? Entä kuntoutus?

Osoitteen muutos ja pikku yllätys...

Tosiaan, sivuston nimi muuttui toiseksi ja vanha jääköön taakse. Muutakin remonttia on odotettavissa sivustolla. En halua pitää vanhaa nimeä sen vuoksi, koska se ei enää ole ajankohtainen. Miksi? Meille saapui pienen pieni pentu perjantaina. Saanen siis esitellä, pikku-hide.

Vetoava Hide elikkä ihan vain hide (muusikon mukaan) on kauan odotettu pieni yllätys. Yllätys sen vuoksi, että en suunnitellut ottavani pentua näin pian. Haaveilin puhtaasta paperikoirasta, tai oikeastaan olen haaveillut siitä jo melkein vuoden kunnes joku kyseli pentuja Siperianhusky -ryhmässä. Siellä oli muutamia ihmisiä jotka kertoivat pentueistaan, mutta yksi pisti parhaiten silmään. Kennel Vetoavan Kati kertoi pentueesta joka oli vain vähän aikaa sitten syntynyt. Olin katsonut joskus kenneliä sillä silmällä että voisin joskus sieltä pennun itselleni ottaakkin. No, otin yhteyttä, kyselin pennuista, suvusta ja mistä kaikesta nyt voikaan kysyä. Viikot vieri, menin katsomaan pentuja, toiset vieri ja nyt tämä pikku poika on meillä. Halusin aluksi narttua, mutta koska kasvattaja antoi tulevien omistajien päättää varausjärjestyksessä niin minulle jäi vain kaksi vaihtoehtoa. Kasvattaja itse suositteli tätä pentua meille, koska se oli potentiaalisin niistä kahdesta pennusta. Enkä voisi olla nyt yhtään onnellisempi.

Ollaan luovutuksen jälkeen oltu todella paljon yhteydessä kasvattajaan. He olisivat loppupeleissä itse halunneet pitää tämän pojan, mutta kun päätös oli jo tehty niin sitä ei voinut vaihtaa. He ovat kertoneet että hide kuulostaa ihan hänen isältään, on lojaali, rauhallinen ja rohkea. Heille jäänyt pentu ei sitä ole ja sekös heitä harmittaa. Ymmärrän sen kyllä, paremmin kuin luulisi.

hide on kotiutunut hyvin. Yllättävän hyvin. Tottakai aluksi oli pientä alkujännitystä, olihan kaikki niin uutta ja jännää. Perjantai illasta aina tähän hetkeen asti ei ole tullut kuin yhdet ja ainoat pissat sisälle ja nekin papereille ja väkisin väännettynä! En voisi olla iloisempi, pentu on tänään kahdeksan viikkoa ja vaikuttaa sisäsiistiltä! hide osaa jopa pyytää ulos! Kuinka viisas pentu mulla onkaan!

Sakke otti pennun erittäin hyvin vastaan. Yllättävän hyvin. Sakke on muutenkin aina ollut hyvä pentujen kanssa, se käsittelee niitä niin varovaisesti ja ystävällisesti. Paremmin tulee pentujen kanssa toimeen kuin aikuisten koirien. Ovathan ne paljon viattomampia.

Sitten taas Laika... Sitä mustasukkaisuuden määrää! Ensimmäinen kerta kun Laika on NOIN mustasukkainen. Pennun kun se ensimmäisen kerran näki, se vain murisi sille. Se ei tykännyt siitä yhtään. Kotona se vaan makasi sohvalla masentuneena, ei tullut ovelle edes moikkaamaan kun tuli sisälle. Eikä pentu saanut tulla edes lähelle. Eilen oli jo eri ääni kellossa ja Laika yritti leikkiä, vähän turhan rajusti ettei pentu oikein arvostanut. Tänään ne paini ulkona ja pedillä aivan kuten mitään ärinää ja purinaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

Ja mitä tulee kissoihin. Kaksi nuorimmaista eivät arvosta, eivät tippaakaan.

Onko teille tullut juuri pentu vai oletteko hankkimassa? Kertokaa kaikki!

Handlerin hommia

17.3 Jämijärvellä oli koirien ryhmänäyttely roturyhmille 3,4 ja 5. Lähdin sitä katsomaan aivan kuten mitä tahansa koiranäyttelyä, mutta siinä mielessä että se oli elämäni ensimmäinen kerta koiranäyttelyissä ja minun pitäisi esittää ystäväni koira.

Sakken ja Laikan kohdalla mätsäreistä olikin kokemusta noin kymmenestä kerrasta. Olin siis opettanut toisen koiran täysin siihen hommaan ja ansainnut palkintojakin. Virallisten näyttelyidenhän ei pitäisi olla sen kummempia. Eihän?

Saavuin pelipaikalle ajoissa, sillä halusin nähdä akitojen kehän. Rodusta on kyllä tietämystä vaikka muille jakaa, mutta en ole koskaan nähnyt japanilaista akitaa livenä. Rapsuttelinkin yhtä. Olettamus koko rodusta katosi täysin. Niiden piti olla sellaisia, jotka eivät pidä ihmisistä mutta silti olin hukkua pusuihin! Niin ihanan pörröisiä ja kauniita koiria en ole koskaan nähnyt (koska eihän omat sesset lasketa mukaan). Sellainen aivan varmasti vielä tulee meillekin. Ainakin toivon niin.

Koiranäyttelyt ovat yhtä tylsiä kuin mitä kuvittelin: pelkkää ihme odotusta. Olin paikan päällä jo 9.30 kun taas siperianhuskyjen kehä alkoi vasta joskus klo 12 jälkeen. Tapasin ystäviäni ja esittämäni koiran. Koira selvästi pelkäsi uusia asioita. Tottakai, vieras koira joka pelkää niin oma fiilis oli aivan "apua, miten mä selviän tästä". Pidettiin pienet näyttelytreenit neljän koiran voimin ja katsottiin kuinka hyvin meillä meni. Omasta mielestäni meni hyvin hyvin surkeasti, ystävieni mielestä ei niinkään. Muutama asia oli sellaista mitä kannatti korjata, muunmuassa hihnan pitäminen toisessa kädessä ja antaa sitä enemmän löysälle. Aloittelijana kaikki apu on aina tarpeen.

Esittämäni koira oli 11 kuukautta vanha joten se kuului JUN kehään. Junnu narttuja oli kuusi joten vastassa oli viisi narttua oman näytettävän lisäksi. Aika pelottavaa. Koira oli rokaistunut ajan kanssa, mutta pelko tuli uudelleen jossain vaiheessa. Uskoisin että toisten jännitys vaikutti koiraan. Itseäni ei jännittänyt, kuten ei normaalistikaan. Se tulee vasta sitten kun olen päässyt siihen tilanteeseen.

Numerolapun perusteella olin junnuista ensimmäinen. Kun numeroin huudettiin, alkoi se jännitys. Juuri sillä H-hetkellä. Tapahtumien kulkua en tästä eteenpäin juurikaan muista, sillä minua jännitti niin paljon että unohdin kysyä jopa koiran korkeutta. Ensin kuitenkin sain tietää arvon. Kyseinen koira sai ERI'n eli Erinomaisen. Olin häkeltynyt, todella häkeltynyt. Koira meni mielestäni niin huonosti kuin olla ja voi. Sitten kuitenkin koira oli Sertifikaatin arvoinen, paras narttu, rotunsa paras koira ja sai vielä sen sertin. Sitä hurraamisen määrää mitä yhdessä pidimme kun voitto tuli juuri meille.

Hurraamiset kun oli hurrattu tuli se todellisuus vastaan. Joutuisin vielä RYP kehään ja siitä mahdollisesti BIS kehään. Se oli kyllä jo aivan toista luokkaa. Uskoin ettemme siinä pärjäisi ja siinähän niin kävikin. Tämä tuomari piti isoista ja karvaisista koirista, sen vuoksi me siinä kohtaa tiputtiinkin. Se ei silti meitä lannistanut, olihan koira juuri saanut sertifikaatin! Millään muulla ei sitten enää tuossa vaiheessa ollut väliä.

Reissu oli kyllä hirveän opettavainen. Ja saimme hieman esimakua siperianhuskyjen erikoisnäyttelyiden tuomarista, Esa Ruotsalaisesta. Sinne minunkin on tarkoitus lähteä ja oli kyllä hienoa nähdä minkälaisista koirista hän tykkää. Että onko minkäänlaisia mahdollisuuksia saada mitään tuloksia. Sen ainakin opein jos jotain, että Esa pitää hyvin kulmautuneista huskyista joilta "potkua" löytyy. Hänelle myöskään korkeus ei ole niin tärkeä, eikä se miten koira kehässä käyttäytyy. Se on kyllä hienoa että näin on.

Tämän kyseisen koiran omistaa Jennifer Kuivala ja koiran virallinen nimi on Arctic Soul Winner Valentina. Todella mukava ja kaunis koira, ei ihmekään että sai hyvän tuloksen.

Oletteko te pärjänneet näyttelyissä? Vai onko näyttelyt koiran kanssa vasta tuloillaan? Kertokaa kaikki!

Raakaruokinta rakettitiedettä?

Edellisen viikon tiistaina (eli 27.2) päätin mullistaa koirieni elämää; ryhtyä raakaruokkijaksi. Monet kerrat minun on ollut tarkoituksena aloittaa raakaruokinta, valitettavasti huonoin tuloksin. Maanantaina tavalliseen tapaan kaadoin määrän X nappulaa koirien kuppeihin, kunnes koin valaistuksen ja ajattelin että ei hemmetti, ei mun koirat tällaista kuuluisi syödä. Joten päätin ryhtyä heti toimeen.

Aloitus oli helppoa. Laskin vain mitä omat koirat tarvitsevat päivän aikana kaloreita, rasvaa, proteiinia, vitamiineja, mineraaleja... Se oli piece of cake koko hommassa. Lähdin ostamaan sinkkiä kaupasta. Omegaa oli jo ennestään kotona valmiina, joten D-vitamiinista ei tarvinnut huolehtia. Muita en vielä tässä vaiheessa tarvinnut. Järkevintähän on aloittaa pienestä lihamäärästä ja lisätä sitä päivä kerrallaan, niin kuin minäkin tein.

Ekat päivät meni suunnitelmien mukaan. Lisäsin lihaa ja sitä mukaan vähensin nappulaa. Viikon jälkeen kuitenkin huomasin, että koirat ovat lihonneet aivan järkyttävästi! Toki työttömyyteni vuoksi koirat eivät vietä enää niin paljon aikaa tarhassa kuin minun ollessa töissä, mutta sitä enemmän aloin liikkumaan niiden kanssa.

Tottakai huolestuin lihoamisesta ja aloin miettimään eri vaihtoehtoja. Päällimmäisenä oli kuitenkin juuri se ajatus mikä sitten päätyikin syylliseksi: koirat saavat liikaa ruokaa.

Aloin tietenkin hermostua. Liikaa? Aina puhutaan siitä että jos antaa esimerkiksi 500g nappulaa niin annat 1000g lihaa. Eli se lihan määrä on tuplasti enemmän kuin mitä nappulaa antaisi. Annoin siis 500g nappulan sijaan 250g nappulaa ja 500g lihaa. Eikö se niin mennyt? Nähtävästi ei ainakaan meidän kohdalla.

Paniikin jälkeen mietin mitä voisin tehdä. Nappulalle paluu kävi mielessä monesti, sillä tuntui siltä etten osaa vaikka olen koulutkin asiasta käynyt. Jos en ollut laskenut jotain oikein... Mitä jos olisi pitänyt laskea myös mitä lihasta saa ravinteita? Kyllä! Se varmasti oli syy kaikkeen!

Seuraavan viikon en tehnyt mitään muuta kuin laskenut;
Jos annan Laikalle, joka on 20kg painava, 80g nappulaa, A-vitamiini, jodi, natrium ja kalsium tulee täyteen. Lihasta tulee täyteen rauta. Lihasta ja nappulasta tulee sinkki täyteen. Laadein tarkat ruokintasuunnitelmat koirille. Ei grammaakaan yli tai ali. Koirat tosiaan saivat 80g nappulaa, 175g lihaa, 75g kalaa jne. Siitä tuli ihan hirveän tarkkaa. Enkä ollut ostanut muita lisiä vieläkään kuin sinkin ja Omegan, josta saisi D-vitamiinia. Koska ne olivat 50/50 periaatteella tärkeitä. Tämähän oli vielä sitä?

Hakkasin päätäni pöytään viime viikonloppuna kun koirat eivät olleet vieläkään laihtuneet, eivätkä onneksi lihoneetkaan. Mitä tein väärin? Tuntui siltä että yritin jo kaikkea, aivan kaikkea. Liikuin enemmän, annoin kaiken juuri niinkuin pitääkin.

Maanantai illalla olin tekemässä koirille pöperöitä kunnes mietein mitä lisiä lihalla saa täyteen ja mitä ei. Mitä jos olenkin ruokkinut oikein, mutta vain väärällä tavalla. Ja kyllä, sekin on mahdollista. Laskin, luin Katiskaa ja kyselin muilta ihmisiltä kuinka paljon niiden koirat syövät. Huomasin sen, että ne mitkä lisät eivät lihalla tule täyteen, tulevat suoraan purkista. Laskin myös kuinka paljon rasvaa ja proteiinia koirat saavat tämän hetkisen ruokamäärän kanssa. Tällöin tajusin, että olin aloittanut aivan väärällä tavalla tämän homman, aivan väärällä tavalla. Aloitus oli oikeanlainen, mutta siitä eteenpäin täysi kaaos. Keskityin niin paljon siihen että koirat saavat tarpeeksi ravinteita syömästään ruoasta (meinasin lähteä ostamaan jo jotain basilikaa täyttämään K-vitamiinin tarvetta) kuin siihen miten ihmiset oikeasti syöttävät: heittävät määrän X ruokaa kippoon lisineen ja toivoen parasta ettei lihoa. Jos niin käy niin ruoan määrää vähennetään tai vaihdetaan vähärasvaisempaan.

Olen vieläkin hieman hukassa näissä ruokinta-asioissa käytännöllisesti. Tietotaitoa minulla on vaikka muille jakaa, mutta kokemusta ei senkään vertaa. Uskoisin, että moni raakaruokkija on joskus tehnyt tämän virheen. Virheistä oppii, onneksi.

Nyt siis tiedän ruokkia koirat niin, että saavat lihaa siihen pisteeseen asti että ovat hyväkuntoisia ja lisät siihen päälle. Raakaruokinta ei ole mitään rakettitiedettä, vaikka siltä aluksi tuntui. Halusin jakaa tämän oman toilailuni siksi, että muut eivät tätä samaa virhettä tekisi. Raakaruokinta on hyvinkin yksinkertaista.

Haluaisin kuulla myös teidän kokemuksia ruokintaan liittyvistä asioista.
Onko mennyt niin kuin elokuvissa vai mennyt täysin suohon?
Opitko asiat itse vai pitikö jonkun kertoa se sinulle?