17.3 Jämijärvellä oli koirien ryhmänäyttely roturyhmille 3,4 ja 5. Lähdin sitä katsomaan aivan kuten mitä tahansa koiranäyttelyä, mutta siinä mielessä että se oli elämäni ensimmäinen kerta koiranäyttelyissä ja minun pitäisi esittää ystäväni koira.
Sakken ja Laikan kohdalla mätsäreistä olikin kokemusta noin kymmenestä kerrasta. Olin siis opettanut toisen koiran täysin siihen hommaan ja ansainnut palkintojakin. Virallisten näyttelyidenhän ei pitäisi olla sen kummempia. Eihän?
Saavuin pelipaikalle ajoissa, sillä halusin nähdä akitojen kehän. Rodusta on kyllä tietämystä vaikka muille jakaa, mutta en ole koskaan nähnyt japanilaista akitaa livenä. Rapsuttelinkin yhtä. Olettamus koko rodusta katosi täysin. Niiden piti olla sellaisia, jotka eivät pidä ihmisistä mutta silti olin hukkua pusuihin! Niin ihanan pörröisiä ja kauniita koiria en ole koskaan nähnyt (koska eihän omat sesset lasketa mukaan). Sellainen aivan varmasti vielä tulee meillekin. Ainakin toivon niin.
Koiranäyttelyt ovat yhtä tylsiä kuin mitä kuvittelin: pelkkää ihme odotusta. Olin paikan päällä jo 9.30 kun taas siperianhuskyjen kehä alkoi vasta joskus klo 12 jälkeen. Tapasin ystäviäni ja esittämäni koiran. Koira selvästi pelkäsi uusia asioita. Tottakai, vieras koira joka pelkää niin oma fiilis oli aivan "apua, miten mä selviän tästä". Pidettiin pienet näyttelytreenit neljän koiran voimin ja katsottiin kuinka hyvin meillä meni. Omasta mielestäni meni hyvin hyvin surkeasti, ystävieni mielestä ei niinkään. Muutama asia oli sellaista mitä kannatti korjata, muunmuassa hihnan pitäminen toisessa kädessä ja antaa sitä enemmän löysälle. Aloittelijana kaikki apu on aina tarpeen.
Esittämäni koira oli 11 kuukautta vanha joten se kuului JUN kehään. Junnu narttuja oli kuusi joten vastassa oli viisi narttua oman näytettävän lisäksi. Aika pelottavaa. Koira oli rokaistunut ajan kanssa, mutta pelko tuli uudelleen jossain vaiheessa. Uskoisin että toisten jännitys vaikutti koiraan. Itseäni ei jännittänyt, kuten ei normaalistikaan. Se tulee vasta sitten kun olen päässyt siihen tilanteeseen.
Numerolapun perusteella olin junnuista ensimmäinen. Kun numeroin huudettiin, alkoi se jännitys. Juuri sillä H-hetkellä. Tapahtumien kulkua en tästä eteenpäin juurikaan muista, sillä minua jännitti niin paljon että unohdin kysyä jopa koiran korkeutta. Ensin kuitenkin sain tietää arvon. Kyseinen koira sai ERI'n eli Erinomaisen. Olin häkeltynyt, todella häkeltynyt. Koira meni mielestäni niin huonosti kuin olla ja voi. Sitten kuitenkin koira oli Sertifikaatin arvoinen, paras narttu, rotunsa paras koira ja sai vielä sen sertin. Sitä hurraamisen määrää mitä yhdessä pidimme kun voitto tuli juuri meille.
Hurraamiset kun oli hurrattu tuli se todellisuus vastaan. Joutuisin vielä RYP kehään ja siitä mahdollisesti BIS kehään. Se oli kyllä jo aivan toista luokkaa. Uskoin ettemme siinä pärjäisi ja siinähän niin kävikin. Tämä tuomari piti isoista ja karvaisista koirista, sen vuoksi me siinä kohtaa tiputtiinkin. Se ei silti meitä lannistanut, olihan koira juuri saanut sertifikaatin! Millään muulla ei sitten enää tuossa vaiheessa ollut väliä.
Reissu oli kyllä hirveän opettavainen. Ja saimme hieman esimakua siperianhuskyjen erikoisnäyttelyiden tuomarista, Esa Ruotsalaisesta. Sinne minunkin on tarkoitus lähteä ja oli kyllä hienoa nähdä minkälaisista koirista hän tykkää. Että onko minkäänlaisia mahdollisuuksia saada mitään tuloksia. Sen ainakin opein jos jotain, että Esa pitää hyvin kulmautuneista huskyista joilta "potkua" löytyy. Hänelle myöskään korkeus ei ole niin tärkeä, eikä se miten koira kehässä käyttäytyy. Se on kyllä hienoa että näin on.
Tämän kyseisen koiran omistaa Jennifer Kuivala ja koiran virallinen nimi on Arctic Soul Winner Valentina. Todella mukava ja kaunis koira, ei ihmekään että sai hyvän tuloksen.
Oletteko te pärjänneet näyttelyissä? Vai onko näyttelyt koiran kanssa vasta tuloillaan? Kertokaa kaikki!
Numerolapun perusteella olin junnuista ensimmäinen. Kun numeroin huudettiin, alkoi se jännitys. Juuri sillä H-hetkellä. Tapahtumien kulkua en tästä eteenpäin juurikaan muista, sillä minua jännitti niin paljon että unohdin kysyä jopa koiran korkeutta. Ensin kuitenkin sain tietää arvon. Kyseinen koira sai ERI'n eli Erinomaisen. Olin häkeltynyt, todella häkeltynyt. Koira meni mielestäni niin huonosti kuin olla ja voi. Sitten kuitenkin koira oli Sertifikaatin arvoinen, paras narttu, rotunsa paras koira ja sai vielä sen sertin. Sitä hurraamisen määrää mitä yhdessä pidimme kun voitto tuli juuri meille.
Hurraamiset kun oli hurrattu tuli se todellisuus vastaan. Joutuisin vielä RYP kehään ja siitä mahdollisesti BIS kehään. Se oli kyllä jo aivan toista luokkaa. Uskoin ettemme siinä pärjäisi ja siinähän niin kävikin. Tämä tuomari piti isoista ja karvaisista koirista, sen vuoksi me siinä kohtaa tiputtiinkin. Se ei silti meitä lannistanut, olihan koira juuri saanut sertifikaatin! Millään muulla ei sitten enää tuossa vaiheessa ollut väliä.
Reissu oli kyllä hirveän opettavainen. Ja saimme hieman esimakua siperianhuskyjen erikoisnäyttelyiden tuomarista, Esa Ruotsalaisesta. Sinne minunkin on tarkoitus lähteä ja oli kyllä hienoa nähdä minkälaisista koirista hän tykkää. Että onko minkäänlaisia mahdollisuuksia saada mitään tuloksia. Sen ainakin opein jos jotain, että Esa pitää hyvin kulmautuneista huskyista joilta "potkua" löytyy. Hänelle myöskään korkeus ei ole niin tärkeä, eikä se miten koira kehässä käyttäytyy. Se on kyllä hienoa että näin on.
Tämän kyseisen koiran omistaa Jennifer Kuivala ja koiran virallinen nimi on Arctic Soul Winner Valentina. Todella mukava ja kaunis koira, ei ihmekään että sai hyvän tuloksen.
Oletteko te pärjänneet näyttelyissä? Vai onko näyttelyt koiran kanssa vasta tuloillaan? Kertokaa kaikki!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti